LE COOLissa olemme kovasti uuden perään. Aina pitää päästä bräniköihin ravintoloihin, ensi-iltoihin ja näyttelyjen avajaisiin. Siitäkin huolimatta pidämme myös kiinni perinteistä. Yksi niistä on toimituksen porukan pikkujoulut ravinteli Berthassa. Tupeksimme kuitenkin joulun alla emmekä saaneet jakkaroita varattua ajoissa. Niinpä siirsimme suosiolla juhlat tammikuulle. Tällä kertaa päätimme myös yhdistää huvin ja työt – ja nakitimme jokaiselle arvioitavaksi yhden ruokalajin. Tällainen oli meidän iltamme.
Asiaan kuuluvien samppakaljojen jälkeen teemme tilauksen ja päädymme juhlan kunniaksi kuuteen ruokalajiin – neljä starteria, pääruoka ja jälkkäri päälle. Koska pää- ja jälkiruokavaihtoehtoja on kaksi kumpaakin, pääsemme kollektiivisesti maistelemaan kahdeksaa eri annosta. Ja täytyyhän sinne väliin vielä tuupata vähän lisäsuolapalaakin. Jos joku ei vielä Berthan konseptia tunne, niin kerrottakoon, että ruokalistalta puuttuvat tyystin nimet. Vaihtoehdot esitellään sen sijaan raaka-aineina, pääosan esittäjä lihavoituna.
Tästä se lähtee:
durum, bataatti, kuusi
Ihan kuin täällä olisi tiedetty, että meillä on pikkujoulut! Ihanan samettinen ja maistuva bataatti tuo viipymättä mieleen joulun. Eikä millään huonolla tavalla – hyvä on hyvää tammikuussakin. Sitä paitsi Berthassa käyminen on kuin jonkinlainen joulu itsessään: pieniä ja kauniita yllätyksiä kannetaan eteen ja kaikilla on hyvä mieli. Ja viini virtaa. Me emme nimittäin todellakaan vietä tipatonta.
herne, possu, luumu
Kakkosalkuruokana eteemme kannetaan annos, jonka kuutioksi muotoiltu prässätty possunliha on niin koostumukseltaan kuin maultaankin suorastaan jännittävä. Suussa sulavan lihan rasvainen maku tuo mieleen grillikyljen tai jopa mustanmakkaran. Hapatetut luumut ja vihreät herneet ovat paitsi annoksen väriläiskiä myös pikantteja makupaloja. Sokerina – tai no oikeastaan kastikkeena – lautasen pohjalla on tilkkanen maittavaa lihalientä.
Juomia kannetaan siihen tahtiin, että hyvä kun ehtii edellisen kulauttaa alta pois kun seuraava jo helmeilee lasissa. Tämän annoksen pariksi on valittu aivan ihana, kevyt, itävaltalaisesta rypälelajikkeesta valmistettu uusiseelantilaisviini. Sitä voisi juoda lasin jos toisenkin (ehkä jopa juommekin).
kolja, fenkoli, sinisimpukka
Toinen tunti, kolmas alkuruoka, neljäs viini. Hik! Tarjoilija kaartaa pöydän ympäri ja täyttää lasini. Pyörittelen juomaa hellästi, tutkin väriä, nuuhkaisen kunnolla ja maistan. Tiesin! On se valkoviiniä. Tarkemmin ottaen Alsace blancia Alsacen alueelta. Tarjoilija kertoo, että mausteisessa ja täyteläisessä viinissä on 13 eri rypälelajiketta, jotka on kaikki kasvatettu samalla palstalla. Nam! Raikasta ja hyvää.
Seuraavaksi eteeni asetellaan paistettua koljaa ja sinisimpukkaa. Mitä, emmekö puhuneetkaan tsekkiläisestä elokuvasta, joka voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 1996? Olen aina halunnut nähdä sen! Huoli unohtuu, kun saan haarukan kouraani. Annos maistuu vähintään yhtä hyvältä kuin näyttääkin. Suolainen kala on juuri sopivaa, ja herkullisia ovat myös muut tykötarpeet sinisimpukkaa myöden. Hörppään viiniä. Annoksen suolaisuus taittaa viinin kirpeyttä ja tuo esiin sen makeuden. Jälleen nappiin osunut yhdistelmä. Lautanen tyhjenee nopeasti ja maha on taas annoksen verran täydempi. Ja niin on myös pää. Hik, hik!
omena, selleri, saksanpähkinä
Neljännen alkuruoan lihavoituna sankarina patsastelee suolakuoressa kypsynyt juuriselleri. Sivuosan esittäjätkin ovat nimeltä tuttuja, mutta berthamaiseen tapaan saaneet keittiön erikoisefektimiesten käsittelyn. Pitkittääkseni nautintoa piinaan salihenkilökuntaa tiedustelemalla vielä annoksen vihreän koristeraidan alkuperää. Monessa muussa paikassa tarjoilija olisi kysellyt keittöstä taustatukea, mutta Berthassa vastaus tulee tavalliseen tapaan kuin apteekin hyllyltä: raita on klorofylliä eli blenderillä persiljasta irrotettua lehtivihreää. Kuulen etäisesti vielä jotain hollandaisetyyppisestä emulsiokastikkeesta, mutta maiskutteluni peittää jo alleen yksityiskohdat.
Viineistä viedään tässä vaiheessa jo viidettä, ja mieleen jäikin enää alkuperä: vernacciaa Italiasta. Molto bene kumminkin!
mustajuuri, piimä, ruusukaali
Toinen ateriakokonaisuuden pääruoista kilpailee oikeutetusti illan esteettisimmän esillepanon tittelistä. Eikä tämä kakku ole silkkoa sisältäkään. Suutuntumia havaitaan koko kirjo, ja vaikka menusta löytyy mieleenpainuvampiakin makuja, raaka-aineet pääsevät tässäkin oivasti oikeuksiinsa. Mutta syömäänhän tänne tultiin eikä kynäilemään, joten siirrytään seuraavaan…
peruna, nauta, porkkana
Jo annosta tilatessa saattoi aavistaa, että näin suoraviivainen raaka-aineiden kolmikko ei taatusti tulisi Berthassa päätymään lautaselle perinteisessä muodossaan. Kun tarjoilija tuo annoksen pöytään ja aloittaa presentaatiopuheenvuoronsa, alkaa entistä kasvissyöjää hirvittää. Naudan etuselkää, kieltä, luuytimellä ryyditettyä perunavaahtoa… Ja sitten henkisesti helpompia komponentteja, kuten paahdettua sipulia sekä pikkelöityä, paahdettua porkkanaa. Komeuden päälle vielä kannusta liraus naudan haudutuslientä. Huh. Ja eikun syömään.
Sikäli kun lihan ydinolemusta ei olisi esitelty ennakkoon, ei tämä osio annoksesta herättäisi suuriakaan tunnekuohuja – lautasella on kaksi rakenteeltaan ja maultaan erilaista, kevyesti maustettua lihanpalaa. Tässä sitä kuitenkin ollaan kieli keskellä suuta, ja se kyllä tuo elämykseen oman latauksensa. Vaikka lihaa nykyään suvereenisti syönkin, niin pidetään vaan ne kielet ihan omassa suussa.
stilton ja lihalauta
Wallace ja Gromit päättelivät aikoinaan, että kuu on tehty stiltonista, joten pitihän välijuustoa maistaa jo senkin tähden. Aardman-ummikot puolestaan tilasivat jaettavaksi kursailemattomasti nimetyn lihalaudan. Reippaan suolaiset ilmakuivattu kinkku, possunposki ja rehti fläsä takasivat, että loppuateriallakaan ei tullut mieleen syljeksiä lasiin.
veri, maitosuklaa, puolukka
Verenmaku ei nouse maallikon suuhun tätä etukäteen hiukan puistattavankin kuuloista jälkiruokaa lusikoidessa. Kyllähän sitä miettii, että miksi. Vastaus on tietysti: miksi ei? Kokin mukaan verellä voi korvata perinteisen kananmunan monessakin ruoassa, kunhan verta vain osaa oikein käsitellä. Erotan pinnistelemällä marengista jonkin sortin häivähdyksiä verilätyistä, mutta vinkkaamatta en olisi osannut arvata kaikkia raaka-aineita.
Kyytipojaksi jälkkärille tulee herkkua suoraan Italiasta: Maculan Madoro 2012. Viini tarjoillaan kylmänä, jotta se nostaa esiin jälkiruoan makuja. Verevä kombinaatio, sanon ma.
Maha on täynnä. Muiden rypiessä hulvattomissa verikekkereissä päätän avata herkän hippipuoleni ja ottaa pienet kuusenkerkät. Ei huono valinta.
Annos koostuu pannacottatyyppisestä valkosuklaalla maustetusta ”vanukkaasta”. Mukaan on liitetty hillottuja kirpsakoita omenakuutioita, joilla vanukkaan mietoon makumaailmaan saadaan hieman yläpäätä lisää. Taitaapa siellä olla marenkiakin pinnan alla. Koristelusta löytyy keksiä ja kuusenkerkkää. Makumaailma on tasapainoinen ja mieto – onneksi annosta ei ole pilattu liialla makeudella. Toimivaa, maistuvaa, mutta kuitenkin tavallaan normisettiä.
Annoksen varsinainen juju lepää vanukkaan vierellä: kuusenkerkkäsorbetti! Muistatko, miltä joulukuusi tuoksuu, kun se aattoaamuna tuodaan pakkasesta sisälle? Tämä maistuu juuri sille. Tykkään.
Mukavan nostalgialisänsä tuo annoksen tarjoilu 70-luvun “mummulan lasilautasilta”. Ei ihan Ultima Thulea, mutta sinne päin. Tyylikästä, muttei liian hienoa – ihan niin kuin pitääkin.
Berthassa palvelu on puoli ruokaa, ja Pasi Mamia onkin meidät aiempina vuosina opettanut todella hyvän päälle. Tällä kertaa päävastuun pöydästämme kantanut Jani saa myös kaikilta kursailemattomat kiitokset välittömästä tunnelmasta. Suupieliä pyyhkiessämme hoksaamme, että tänä vuonna taidammekin ehtiä pitää kahdet pikkujoulut. Otetaanpa sille!
