LE COOL -toimituksen metallijaosto istahti tänä viikonloppuna Eteläpuistossa ilakoitavien South Park -festareiden kynnyksellä analysoimaan lempparibändejään ja fiilistelemään odotuksiaan viikonlopun metallijuhliin liittyen.
Toimituksen valinta #1: Accept
Metallisydän lyö palloa seinään
70-80-lukujen vaihteessa metallirintamalla alkoi tapahtua. Bluesrockista taustansa ammentaneet Deep Purple, Black Sabbath ja Uriah Heep oli jo nähty, eikä niiden rankkuusaste enää kasvavaa nuorta jaksanut tyydyttää. Kävipä onneksi sitten niin, että näinä vuosina metallin luonne alkoikin muuttua. Vaikka ehkä tämän päivän mittapuulla silloiset metallibändit taitavat mennä helposti metallin sijasta kategoriaan ”vähän rankemmin soitettua rokkia”, oli tuolloisilla muutoksen tuulilla kuitenkin nykyhetkeen saakka hyvinkin voimakkaasti kantavat seuraukset.
Briteissä syntyi nimittäin NWBM-ilmiö, keulillaan Iron Maiden. Myös toinen brittiläinen bändi, Judas Priest, muutti onnistuneesti linjaansa rankempaan suuntaan. Samoihin aikoihin myös Saksassa, jossa on aina tykätty hevistä, alkoi tapahtua. En tiedä, onko saksalaista huumorintajua vai mitä, mutta ajatelkaapa tätä: Otetaan simppeli kitarariffi, maustetaan se säröllä ja soitetaan sitä tiukasti hevimeiningillä. Keulille laitetaan kiekumaan kurkkusalaattihousuissa viihtyvä 130-senttinen bodarikääpiö, jonka laulu kuulostaa lähinnä hapankaalia syöneeltä hyttyseltä. Eli synnytetään Accept. Voiko tällaista touhua ikinä ottaa vakavasti?
Ainakin itse otin, sillä musiikillisesti Acceptissa ei ollut todellakaan mitään koomista. Samaa mieltä oli samoihin aikoihin myös yhtyeen Rock am Rhein -festivaaleilla nähnyt levy-yhtiöporukka. Acceptin musiikki vakuutti levy-yhtiöpossen ja ensilevyähän siitä sitten bändille pukkasikin vuonna 1978. Varsinainen uran kultakausi osui vuosille 1983-1986, jolloin nopeahkoon tahtiin kuultaville saatetut Balls to the Wall, Metal Heart sekä Russian Roulette räjäyttivät potin, ja bändi nousi aikakauden metallin ykköskastiin.
Ja tätä samaa tiukkaa, mutta simppeliä, perusmetallitykitystä Accept puskee edelleen. Vaikka alkuperäinen ”kääpiö” Udo Dirkschneider on sittemmin jo pariinkin otteeseen kerennyt jättämään yhtyeen, on bändi palannut uudelleen kovaan iskuun uuden vokalistin Mark Tornillon siivittämänä. Tästä todisteena toimii yhtyeen viimeisin lätty, Blind Rage vuodelta 2014, joka on hyvin kuranttia perinteistä Acceptia. Suosittelen, että otat paketin kuunteluun ennen perjantain keikkaa!
Toimituksen valinta #2: Extreme
”Maailman queenein bändi”
Totesi Queenin kitaristi Brian May Freddie Mercuryn tribuuttikonsertin puheenvuorossaan vuonna 1992, tarkoittaen sitä, että Extreme ymmärsi, mistä Queenissä on kysymys paremmin kuin kukaan muu. Henkilökohtaisesti tituleerasin bändin samaiseen aikaan parhaaksi materiaaliksi, jota kasettisoittimeensa saattoi tunkea – ja Nuno Bettencourtin (paitsi uskomattoman seksikkääksi ja fanitettavan näköiseksi rokkiunelmaksi, myös) aivan ehdottomasti taitavimmaksi kitaristiksi, mitä maa päällään kantaa.
Niille, joille tämä bändi ei ole ennestään tuttu, kerrottakoon, että joukon tuotantoon liitetään sellaisia määreitä kuin etenkin alkuaikojen materiaalissa kuuluva ”funky metal” sekä sittemmin, tuoreempia teoksia leimaava ”post grunge” ja ”vaihtoehto-rock” – klassisilla rock-vaikutteilla höystettynä.
Mutta voi kultainen keski-ikä sentään. Jos yksi koskaan eniten fanittamistasi bändeistä rundaa tänään 25-vuotisjuhlakiertueensa merkeissä, voit varmaan peiliin katsomattakin todeta olevasi jo aikuinen, tai ainakin 25 vuotta vanhempi kuin viimeksi bändiä kuunnellessasi. Tänä perjantaina onkin mielenkiintoista nähdä, tai paremminkin kuulla, kuulostaako bändin tapa tehdä musiikkia vielä samalta kuin silloin aikoinaan, vai ovatko vuodet vaikuttaneet sen kokemiseen jotenkin.
Koska Extremen Eteläpuiston keikka on osa Pornograffitti 25th Anniversary Touria, ei tarvitse olla kovinkaan ansioitunut ennustaja voidakseen arvata, mitkä biisit illan aikana ainakin kuullaan. Hole Hearted, Decadence Dance ja Get the Funk Out ovat vetoja, joiden ainakin luulisi valikoituneen South Park -tarjottimelle. Lisäksi on aivan satavarmaa, että näiden ohessa keikalla kuullaan Se. Yksi. Biisi. – eli mikäpä muu kuin Pornograffitti-albumilta Amerikan Billboard Top 100 -listan ykköseksi aikoinaan singahtanut More Than Words. Toivelistaan tämä tyttö lisäisi myös bändin ensimmäiseltä levyltä hymyilyttävän suoraviivaiset Mutha (don’t wanna go to school today) ja Little Girls sekä III Sides to Every Story -levyltä astetta taiteellisemmin sävyttyneen kakkosraidan Rest in Peace.
Pikkuhousut tuskin enää Eteläpuistossa lentävät allekirjoittaneen toimesta lavalle, mutta se on varmaa, että keikka vedetään läpi rewind-nappula pohjassa 15-vuotiaan sielukkuudella musiikille omistautuen.
Toimituksen valinta #3: Amorphis
Jokaiselle jotakin – laatutakuulla
Kesäfestarien vakioesiintyjä ja suomalaisen heavy metallin kärkinimi Amorphis tekee paluun Tampereen metallifestarille välivuoden jälkeen.
1990-luvun alkumetreillä uransa aloittaneen Amorphiksen suosio sai vuonna 2006 uuden noususuhdanteen, kun bändi löysi keulakuvakseen Tomi Joutsenen – sen jälkeen, kun tiet Pasi Koskisen kanssa olivat eronneet. Tässä tapahtumassa poikkeavaa muihin pitkän linjan bändeihin oli se, että vokalistivaihdoksen jälkeen Amorphis todellakin lähti hapuilujensa jälkeen jälleen uuteen lentoon, eikä vaihdos ollut bändiltä vain yritelmä viestiä olevansa elossa uusia keikkamarkkinoita ajatellen.
Amorphiksen livekeikat ovat aina olleet tunnelman kohottajia, vaikka musiikin itsessään, varsinkin bändin alkuaikojen tuotannon osalta, saattaisi luulla toimivan paremmin synkeämmässä skenessä kuin kesäillan auringossa kylpevän Viinikanlahden rantamaisemissa.
Bändin diskografia on loistavalla tavalla kaksijakoinen: vanhimmat vedot palvelevat rankemmastakin korinasta pitävää metallipäätä, kun taas uudemmat albumit sisältävät erittäin melodista ja jopa mukanalaulettavaa metallia. Yhteistä molemmille aikakausille ovat musiikin sisältämät kalevalaiset folkmausteet.
Amorphiksen tuotantoa voisi mielestäni kuvailla otsikolla “jokaiselle jotakin ja aina laadukkaalla tavalla.” Vuonna 1994 julkaistu Tales from the Thousand Lakes on Amorphiksen genren kiistaton merkkipaalu ja maailmanlaajuisestikin ihailtu merkkiteos. Nyt, reilut 20 vuotta myöhemmin ympyrä uuden ja vanhan välillä näyttää sulkeutuvan bändin tuoreimmalla, Circle-nimeä kantavalla albumilla, joka on taidokas yhteenniputus Talesin aikaista murjomista ja ”uuden ajan” kepeän kansanmusiikkisävytteistä melometallia.
Lauantain keikkaa ajatellen on varmaa, että Amorphis tulee ja ottaa yleisön, Joutsenen yli metrinen rastatukka pyörii ja perustaja-kitaristi Holopaisen täysin uniikki kitaran ja melodian käsittelyn tyyli tulee olemaan hieno ja positiivinen tunnin mittainen kokemus.
Ennakkofiilareita keikalle kannattaa muuten hakea kuuntelemalla Amorphiksen tuotannosta ainakin sellaiset veivaukset kuin Sampo, Nightbird’s Song ja My Kantele. Eteläpuistossa nähdään!
Toimituksen valinta #4: Helloween
Suuri kurpitsa jatkaa kulkuaan
80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla eurooppalaisen metallimusiikin oli jälleen aika uudistua. Perinteisen 80-lukulaisen “Eurooppa-hevin” jälkijunassa erityisesti USA:ssa oli syntynyt merkittäviä metallibändejä, keulillaan Metallica ja Anthrax. Tuohon aikaan metallitermistö oli vielä täysin jäsentymätöntä, ja bändit kutsuivat musiikkiaan miksi milloinkin – nimittipä esimerkiksi Metallica alussa itseään “power-metalliksi”, omien sanojensa mukaan erottuakseen muista kilpailevista metalliorkestereista. Metallican osalta power-metal terminä jäi kuitenkin pian pois käytöstä thrash-metallin korvatessa sen.
Saksalaisella Kai Hansenilla oli unelma: pitäisi soittaa metallia, joka olisi nopeaa, teknisesti taitavaa, musiikillisesti haastavaa ja kuitenkin yleisöä viihdyttävää. Myös eeppiset tarinat kiehtoivat nuorta miestä juomalauluja enemmän. Joten eipä siinä mitään, tuumasta toimeen: bändiä perustamaan. Ja kappas – kun rinnalle löytyi muita samanmielisiä soittajapoikia – Helloween oli syntynyt.
Kun Kai Hansen ensilevyn jälkimainingeissa huomasi, etteivät taitava kitarointi ja laulaminen samaan aikaan ole välttämättä se paras yhdistelmä bändin tekemisten kannalta, löytyi laulajaksi ja samalla bändin keulakuvaksi vasta 19-vuotias Michael Kiske. Hansen itse ”jättäytyi” kitaristin ja biisintekijän rooliin. Loppu onkin historiaa: Peräkkäisinä vuosina, 1987 ja 1988, julkaistut Keeper of the Seven Keys Pt.1 & 2 ovat edelleen metallimusiikin merkkiteoksia. Samalla syntyi uusi metallin alalaji, joka jonkun toimittajanplantun ansiosta tunnetaan nykyisin nimellä power-metal. Melodista, nopeaa, taitavaa, eeppistä metallia. Näistähän Helloween tunnetaan.
Jatkuva rundaaminen ja musiikilliset erimielisyydet sekä kaksi huonosti menestynyttä levyä ajoivat jossain vaiheessa Helloweenin kuitenkin alalle niin tyypillisiin miehistönvaihdoksiin. Sekä Hansen että myöhempinä vuosina myös Kiske poistuivat takavasemmalle. Bändin kannalta pelastukseksi löytyi vokalisti Andi Deris, jonka karismaattinen olemus ja taitava vokalointi ovat “nykyisen” Helloweenin tavaramerkkejä.
Toukokuussa 2015 julkaistu My God-Given Right -albumi osoittaa, että suuren kurpitsan matka jatkuu, toivottavasti vielä pitkään. South Parkin lauantai-keikka näyttää kisakunnon, ja ainakin albumilla kuullun perusteella on lupa odottaa suuria: taitavaa soittoa, hyviä biisejä ja menevää meininkiä – niitä vanhoja hittejä unohtamatta!
