Voisi luulla, että näkövammaiselle valokuvaus ei olisi se ominaisin taiteenlaji, mutta eipä luulo ole tälläkään kertaa tiedon väärti. Tamperelaisella Sasu Riikosella on synnynnäinen näkövamma, josta huolimatta hän ottaa aivan mielettömän hienoja kuvia. LE COOL jututti miestä, joka pian valmistuu myös leikkaajaksi.
Moi, Sasu! Kauanko olet valokuvannut ja mistä alun perin sait kipinän kuvaamiseen?
Kipinä valokuvaamiseen syttyi silmälääkärissä. Minulla on synnynnäinen näkövamma ja lääkäri suositteli minulle valkoista keppiä. En ottanut sitä vastaan, vaan kävelin valokuvaliikkeeseen ja ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani. Vuosi taisi olla 2010. Aluksi en tiennyt, mitä halusin kuvata, joten kokeilin kaikkea: maisema-, makro-, potretti-, alaston- ja avaruuskuvausta. Nykyään kuvaan pääasiassa taidevalokuvaa, jonka kohteena on ihminen.
Kerrot olevasi puoliksi sokea. Millä tavalla se vaikuttaa valokuviisi?
Onhan tällainen visuaalinen ala vähän omituinen valinta näkövammaiselle. Tunnen kuitenkin, että minulla on sille annettavaa, joten en ole antanut vammani rajoittaa tekemisiäni. Valokuvauksessa vammani näkyy ainakin tunnelman ja värien osalta. Niissä on molemmissa sellaista tiettyä sumeutta ja pehmeyttä. Kuvieni päällä on ikään kuin harso. Valokuva on minulle keino saada asioita lähemmäs ja nähdä ne sitä kautta tarkemmin.
Saat töihisi vaikutteita elokuvasta sekä suomalaisesta melankoliasta. Mikä melankoliassa kiehtoo?
Olen aina pitänyt kyyneltä hymyä kauniimpana. Melankolian tekee mielenkiintoiseksi se, että se on niin monimutkainen tunne. Siinä on sekä positiivinen että negatiivinen vivahde. Se pitää sisällään sävyjä eri tunteista, kuten rakkaudesta, surusta, kivusta ja mielihyvästä. Siinä on paljon kontrastia ja ristiriitaisuutta, joka tekee siitä niin kiinnostavan tutkimuksen kohteen.
Entä mitkä elokuvat ovat vaikuttaneet töihisi eniten?
En osaa mitään tiettyjä elokuvia nostaa esiin, mutta suomalaisista Aki Kaurismäen tuotannolla on minun valokuviini vaikutus. Ulkomaalaisista ohjaajista suosikkini on Lars von Trier. Valokuvaajista minuun ovat taas eniten vaikuttaneet amerikkalainen Gregory Crewdson ja hollantilainen Erwin Olaf.
Olet myös leikkaaja. Missä tuotannossa kädenjälkeäsi on viimeksi voinut bongata?
Tällä hetkellä opiskelen leikkausta TAMKissa, joten viimeaikaiset tuotannot ovat luonnollisesti olleet kouluprojekteja. Kahden sellaisen, Pintaan ja Perpetuum Mobile, ensi-iltoja juhlimme aivan äskettäin. Ensiksi mainitun leikkasin ja jälkimmäisen värimäärittelin. Niiden lisäksi leikkasin vastikään maahanmuuttoaiheisen lyhytelokuvan Tervetuloa sekä tein musiikkivideon yhtyeelle Dark Buddha Rising.
Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Haluatko työskennellä jatkossa enemmän elokuvien ja TV:n kuin valokuvauksen parissa?
Valmistun koulusta keväällä. Sen jälkeen haluan saattaa loppuun yhden valokuvaprojekteistani ja pitää näyttelyn. Myös lyhytelokuvia on suunnitteilla. En halua tehdä valintaa valokuvan ja liikkuvan kuvan välillä, vaan toivon, että saan työskennellä molempien parissa. Mielestäni ne täydentävät toisiaan. Toisessa opittua voi hyvin hyödyntää toisessa.
Kerro vielä lopuksi, missä Tampereella on mielestäsi valokuvauksellisimmat paikat.
Tampereen valokuvauksellisin paikka on ehdottomasti meidän olohuone. Ulko-oven kun aukaisee, niin edessä avautuu Pispala, joka on kyllä vaikuttava. Tampere on kaunis kaupunki. Pidän siitä, että täällä luonto on niin lähellä.
Kiitos, Sasu!
Lisää Sasun upeita valokuvia voit käydä katsomassa miehen kotisivuilta.
Mourning projektista Beauty in Melancholy (2016)
