Kuvataiteilija Mirja Kurri myi ensimmäisen työnsä ala-asteella lusikkaleivistä. Nykyisin hän työskentelee kehittämällään metallisekatekniikalla ja tekee työnsä tunnollisesti ja ahkerasti eikä siis omien sanojensa mukaan vastaa mielikuvaa boheemista taiteilijasta. Haastattelu raottaa ikkunaa taiteilijan elämään – ja sisältää myös korvamadon.
Moi, Mirja! Sinä olet mukana Metallinaisia-nimisessä tieteen ja taiteen yhteistyöhankkeessa, joka kietoutuu Liberian entisten tyttösotilaiden elämän ympärille. Kerro projektista. Miten päädyit siihen mukaan ja millainen kokemus se on ollut?
Metallinaisia-hankkeessa kerrotaan Liberian sisällissotien naisveteraanien kokemuksista kuvataidenäyttelyn avulla. Näyttely sisältää omien teosteni lisäksi Jaakko Vastapuun 16-kanavaisen ääniteoksen. Kaikki teokset pohjautuvat Leena Vastapuun väitöskirjan tutkimusaineistoon, ja ne toimivat yhtenäisenä kokonaisuutena, jossa yli 130 haastattelusta ja tuhansista valokuvista tulkitut teokset kytkeytyvät kertomaan samaa, moniäänistä tarinaa. Metallinaisia-hankkeen ensimmäinen näyttely järjestettiin Galleria Rajatilassa Tampereella elokuussa 2016 ja seuraava näyttely on Galleria Huudossa Helsingin Uudenmaankadulla toukokuussa 2017.
Olemme olleet työryhmän muiden jäsenten eli Leenan ja Jaakon kanssa parhaita kavereita lukiosta asti. Me kaikki olemme päätyneet eri aloille; Leena on tutkija, Jaakko muusikko ja itse olen kuvataiteilija. Leenahan tätä projektia minulle aikanaan ehdotti. Se oli Lontoossa keväällä 2014, kun punaviinipullon jälkeen päätettiin Leenan kanssa alkaa taiteellisiksi ja tieteellisiksi johtajiksi Metallinaisia-hankkeeseen. Jaakko oikeastaan vain pyydettiin auttamaan äänihommissa, mutta lopulta hän ajautui tekemään kokonaan oman teoksensa.
Parhaiden ystävien kanssa työskentelyssä on puolensa ja puolensa. Työnteko on välillä niin hauskaa, ettei edes muista tekevänsä töitä. Välillä taas riidellään verisesti jostain välimerkeistä tai muusta yhtä tyhmästä. Parhaissa ystävissä on hienoa se, että voi sanoa suoraan mielipiteensä ja tietää, että myös ystävät ovat rehellisiä sinulle. Siksi pelkäsinkin Leenan ja Jaakon kritiikkiä, koska tiesin, että jos he sanovat teosteni olevan huonoja, niin silloin ne luultavasti ovat huonoja. Onneksi he eivät koskaan niin sanoneet. Oletan siis onnistuneeni ihan hyvin.
Näyttely oli esillä Galleria Rajatilassa elokuussa. Olet tehnyt näyttelyssä nähdyt työsi itse kehittämälläsi metallisekatekniikalla. Millainen tekniikka se on ja mikä siinä on hienoa?
Tässä tekniikassa tavallaan maalaan teräslevylle erilaisilla metallintyöstötekniikoilla kuten hitsaamalla, hiomalla ja liekillä polttamalla.
Aloitin tekniikan kehittämisen jo opiskeluaikana. Tein metallipajassa jotain ihan muuta hitsaushommaa ja yritin säätää migin asetuksia kohdilleen. Kokeilin aina jälkeä pienelle pellinpalalle ja jossain vaiheessa tajusin, että siitä pellinpalasta tulikin paljon kiinnostavampi kuin siitä, mitä oli alun perin tekemässä. Näin aloin piirtämään migillä.
Pikkuhiljaa olen kokeillut uusia tapoja muokata metallin pintaa. Happi-asetyleeniliekillä kuumentamalla pystyn nostamaan raudasta esiin sen omia sinisen ja ruskean sävyjä. Hiomalla pintaa pystyn luomaan siihen valoa. Valaistus onkin tärkeä osa teoksiani. Teokseni ovat siis kaksiulotteisia metallitöitä, mutta pidän itseäni silti kuvanveistäjänä.
Ensimmäinen teokseni tällä tekniikalla oli versio Flashdance-elokuvan julisteesta. Minulla oli sellainen ongelma, että aina kun hitsasin tai näin jonkun muun hitsaavan, päässäni alkoi soida leffan tunnari eli Irene Caran ”What a Feeling”. Se on hieno leffa ja hyvä biisi, mutta halusin saada sen ulos päästäni. Siitä se lähti.
Tietääkseni kukaan muu ei tee vastaavaa. On mahtavaa työskennellä tekniikalla, josta kukaan ei voi sanoa, että tuo on tehty väärin tai joku muu tekee paremmin. Yritän vain itse kehittyä taiteilijana ja tehdä joka kerta edellistä paremman teoksen.
Millainen olet taiteilijana?
Olen todella järjestelmällinen ja pikkutarkka. Se on sekä vahvuus että heikkous. En juurikaan luonnostele teoksiani paperille, mutta kun aloitan uuden teoksen, tiedän yleensä tarkalleen, mitä olen tekemässä. Metallin kanssa työskennellessäni olen kuitenkin oppinut antamaan itselleni anteeksi pienet virheet ja yritän koko ajan opetella työskentelemään rennommin. Kun hitsaa viivan väärään kohtaan, niin se on sitten siinä. Sitä ei oikein voi kumittaakaan, joten se on vaan hyväksyttävä.
En siis vastaa ollenkaan kuvaa stereotyyppisestä, boheemista taiteilijasta, joka elää inspiraatiolla ja auringonlaskuilla. Mutta ei vastaa kovin moni muukaan tuntemani taiteilija. Ahkerimmat tuntemani ihmiset ovat kuvataiteilijoita. Me teemme usein töitä kellon ympäri, ja silloin kun emme tee työtä, koemme tekemättömyydestä helposti huonoa omatuntoa.
Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä ja miltä näyttää tulevaisuus?
Tällä hetkellä on käynnissä syksyn apurahakausi. Teen hakemuksia seuraavan vuoden työskentelyä varten ja suunnittelen uusia teoksia, joilla haen näyttelyaikoja. Seuraavaksi haluan tehdä suurikokoisia muotokuvia, joissa pääsen oikein lähelle kasvojen pieniä uurteita ja valoja ja varjoja, joista kasvojen muodot rakentuvat. Enemmän sellaista, mitä siellä ääriviivojen sisällä tapahtuu.
Olen tulevaisuuden suhteen toiveikas. Tällä alalla on vaikeaa pärjätä, mutta tähän mennessä minulla on mennyt ihan hyvin.
Luin internetistä tarinan, jossa kerroit myyneesi ensimmäisen työsi ala-asteella lusikkaleipiä vastaan. Saatko nykyisin töistäsi myös rahallista korvausta; toisin sanoen: elääkö taiteilija Tampereella (muullakin kuin kekseillä)?
Toimittaja onkin tehnyt hyvää taustatutkimusta! Ajattelin ensin, että tässäpä on kiusallinen kysymys. Mutta joo, olen saanut joskus muutakin kuin keksejä.
Kuvataiteilijan toimeentulosta puhuttaessa keskitytään kuitenkin mielestäni liikaa teosmyyntiin. Suurin osa taiteen “kuluttajista” on galleria- ja museokävijöitä eikä asiakkaita, ja iso osa taiteesta on sellaista, jota ei edes voi myydä. Taide on kokemus, ei tavara. Taiteen ostajat ovat hyvin marginaalinen osa kohderyhmää. Ei taidetta kannata tehdä vain heitä varten.
Teosmyyntiä tärkeämpää olisi pyrkiä kehittämään apurahajärjestelmää niin, että apurahat jakautuisivat tasaisemmin useammille tekijöille. Tai en tiedä, sekin on vähän kaksipiippuinen juttu, kun sitä rahaa on kuitenkin niin vähän.
Perustulo olisi taiteilijoille ja muille kulttuurialalla itsensä työllistäville todella toimiva ratkaisu, joka tekisi epäsäännöllisistäkin töistä tekijälleen kannattavia. Kuvataiteilija joutuu myös usein maksamaan siitä, että voi tehdä työtään. Täytyy maksaa galleriavuokria ja jurytysmaksuja. Ja sitten kun vielä löytäisi jostain sen kaupan, josta voi ostaa ruokaa näkyvyydellä. Eikä tarvitsisi miettiä, mitä uskaltaa haastattelussa sanoa, ettei joudu vaikeuksiin työkkärin kanssa.
Kerro vielä lopuksi, mikä on Tampereella parasta juuri nyt.
Tampereella tapahtuu paljon pinnan alla. Kannattaa tutkia vaikka Facebookissa kavereiden tapahtumia ja sieltä voi löytyä monenlaista yllättävää ruohonjuuritason tapahtumaa.
Myös Tampereen Taidehallin toimintaa ja tulevia tapahtumia kannattaa seurata Facebookissa. Taidehallille on kesällä avattu Yösäilö-galleria, jossa tällä hetkellä on esillä Lasse Ursinin teos, ja seuraava taiteilija 22.9. alkaen on Aurora Reinhard. Yösäilö sijaitsee seinässä osoitteessa Pispalan valtatie 131 ja se on auki 24/7.
Kiitos, Mirja!
Mirjan nettisivuilta voi piipahtaa osoitteessa mirjakurri.wordpress.com.
Mirjan kuva: Laura Impola
I Want to Know Book, 2016, sekatekniikka teräslevylle, 86 x 130 cm. Teoskuvan ottaja: Ankku Ronkanen.
