Tussipiirtämisestä oman ilmaisukeinonsa löytänyt kuvataiteilija Minna Eloranta kertoo, että hänen taiteessaan epäonnistumisen riskin hyväksyminen tuottaa tarinallisia teoksia, joihin viivat antavat suunnan ja värit tunteet. Oman taiteensa tekemisen lisäksi Minna vetää yhteisöllisiä taideprojekteja, joissa teos voi olla itse prosessi.
Moi, Minna! Kerro vähän itsestäsi. Miten sinusta on tullut taiteilija?
Koen, että olen voinut nimittää itseäni taiteilijaksi siitä lähtien, kun tavoitin sellaisen tason osaamisessani, että pystyn tunnistamaan, milloin tekemäni työ on taideteos. Tämä tapahtui taideopiskeluni puolivälissä Turun piirustuskoulussa vuonna 1996, kun löysin tussipiirtämisen välineeksi ja löysin oman ilmaisuni kuvantekijänä.
Taiteilijuuteni perustana on se, että pistän koko persoonani likoon. Kuvataiteilijana se tapahtuu yleensä yksityisesti, yhteisötaiteilijana taas yhteistyössä muiden kanssa. Kuvia tehdessä opin ymmärtämään ja yllättämään itseäni, yhteisöllisessä toiminnassa taas voin kehittää itseilmaisun keinoja ja räätälöityjä elämyksiä muille.
Kerrot olevasi pääasiassa yhteisötaiteilija. Mitä se tarkoittaa? Millaisia ovat yhteisölliset taideprojektit?
Piirsin intohimoisesti jo lapsena, mutta en olisi arvannut päätyväni taiteilijaksi. Hakiessani nuorena taidekouluun arvelin, että kouluttautuisin vielä taideterapeutiksi, koska halusin ihmisläheisen ammatin elannokseni. Kuvataiteilijakoulutuksen lisäksi olen sittemmin kouluttautunut opettajaksi ja kulttuurituottajaksi. En ole terapeutti, mutta opetan ja kehitän taidelähtöisiä kuntouttavia menetelmiä.
Olen vetänyt taideprojekteja mm. kehitysvammaisille lapsille ja aikuisille, maahanmuuttajille. Vuodesta 2008 olen kehittänyt luovan kuntoutuksen Tässä hetkessä -palveluita ikääntyneille ja heidän parissaan toimiville Tampereen kulttuuripalvelujen tilauksesta. Yhteisöllisissä taideprojekteissa ei välttämättä synny fyysistä teosta, vaan teos voi olla prosessi. Sen arvo ja merkitys on siinä, miten hyvin se vastaa asetettuihin tavoitteisiin ja synnyttää uutta.
Omissa töissäsi musta tussiviiva usein kertoo tarinaa vähäeleisissä mutta silti varsin ilmeikkäissä teoksissa. Miten tällainen ilmaisutapa on valikoitunut omaksesi? Mistä ideasi kumpuavat?
Alun perin olin suuntautumassa grafiikkaan, mutta allergisoiduin pahasti kemikaaleille. Kuten jo mainitsinkin, löysin onnekseni tussipiirtämisen välineeksi. Toisin kuin suunnitelmallisissa yhteisötaideprojekteissa, piirtämisessä työskentelyni lähtee tasapainoilusta sattuman ja hallinnan kanssa. En mieti töitäni etukäteen, vaan annan kuvan tapahtua. Kun pyrin olemaan rehellinen tunteilleni ja ottamaan epäonnistumisen riskin, jotain uutta voi syntyä. Kuvani ovat usein tarinallisia, mutta niitä tehdessä mieleni on jonkinlaisessa välitilassa, sanojen ja ajattelun takana. Tussiviivasta jatkan toisinaan läpikuultavilla akryylivärikerroksilla. Viiva antaa suunnan, värit tunteet. Näyttelyssämme olevat teokseni ovat pigmenttivedoksia. Työstän ja ripustan kuvia yleensä pieniä sarjoina, jolloin tarinat rinnastuvat toisiinsa.
Yhteisnäyttelynne Hetken ihmeitä Kiti Millerin, Mekku Osasen ja Ulla Pohjolan kanssa on parhaillaan esillä Galleria Rongassa. Millainen näyttely se on?
Teoksiamme yhdistää pieni koko ja intiimiys. Meistä on kiehtovaa pohtia elollisen ja elottoman vastakohtaisuutta leikkien, tarinoiden ja yllätysten kautta. Näyttelystä voi löytää tunnelmia myös haavoittuvuudesta. Käyttämämme erilaiset tekniikat – luonnosta ja menneisyydestä löydetyt aarteet ja esineet, kirjonta, kasviväriakvarellit, mosaiikkityöt ja pigmenttivedokset – muodostavat mielestäni elämyksellisen kokonaisuuden.
Kertoisitko jotain kansikuvaksemme valikoituneesta työstäsi?
Muistelo on tänä vuonna syntynyt teos, joka kuvaa vanhenemiseen liittyvää luopumista ja kaipuun käsinkosketeltavuutta. Vahvat värit yhdistyvät elämänkokemuksen tuomaan tunteiden syvenemiseen. Tämän tulkinnan olen tosin tehnyt vasta työn tehtyäni. Kuviani saa katsoa ja kokea miten itse haluaa.
Tänä syksynä olen tehnyt kuvataiteilija Kati Immosen kanssa yhteisöllistä Onnivalo-taideprojektia Lahdensivun kodin asukkaille, omaisille ja hoitohenkilöstölle Tampereen kulttuuripalvelujen tilauksesta. Arvelen aiheen pulpahtaneen kohtaamisista asukkaiden kanssa.
Lopuksi vielä: mikä on Tampereella parasta juuri nyt?
Juuri nyt hienoja ovat Hämeenkadun puihin viritetyt valkoiset valopallot, jotka tuovat lempeyttä ja hohtoa pimeneviin iltoihin. Hämeenkadulta on myös helppo poiketa Galleria Rongaan katsomaan pieniä ihmeitämme. Lämpimästi tervetuloa näyttelyymme!
Kiitos, Minna!
Minnan, Kiti Millerin, Mekku Osasen ja Ulla Pohjolan yhteisnäyttely Hetken ihmeitä on esillä Galleria Rongassa (Rongankatu 1 C 9) vielä 10.11. asti. Minnan omat sivut löydät täältä: http://minnameloranta.wix.com/portfolio
Minnan kuva: Studio Karling
