Helsinkiläinen valokuvataiteilija Leena Ylä-Lyly viimeistelee opintojaan Taideteollisen Korkeakoulun maisteriohjelmassa, ja ehtiessään hän harrastaa ikebanaa. Tammikuussa Valokuvakeskus Nykyajassa nähdään hänen näyttelynsä, joka kantaa nimeä Marraskuu. Leena kertoo, että Tampereella ollessaan hän pyörii mielellään kauppahallissa ja fiilistelee Tampereen murretta.
Moi, Leena! Miten sinusta on tullut taiteilija ja millainen taiteilija sinä olet?
Moi! Tätini on saanut tekstiilitaiteilijan koulutuksen, ja muistan lapsuudesta, että usein hän istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi tyylikkäitä juttuja, luulen, että se on vaikuttanut minuun. Hänellä on erittäin hyvä silmä, varmaan olen perinyt sitä siltä suunnalta. Äitini taas kuvasi paljon perhettämme, näppäili. Selasin usein lukuisia albumejamme, se oli aina yhtä kiinnostavaa. Ehkä siksi kamera houkutti. Valmistuin 2009 Turun Taideakatemiasta valokuvalinjalta ja menin sen jälkeen Taideteolliseen Korkeakouluun maisteriohjelmaan.
Olen aika hidas työskentelyssäni ja kuvaan hyvin vähän, liiankin. Tarkkailen asioita ja pohdiskelen, ja sitten monesti käy niin, että asiat, joita olen mielessäni pyöritellyt tulevat eteeni, kiteyttäen jotain, mitä olen ajatellut. Niinhän se mieli kaiketi toimii. Tekijänä olen aika herkkä ja kuvan hiljaisuutta vaaliva. Taustalla saa silti vähän jylistäkin.
Näyttelysi Marraskuu on esillä Valokuvakeskus Nykyajassa 7.–30.1. Kerro vähän näyttelyn töistä ja niiden taustoista. Mistä idea projektiin lähti?
Marraskuu käsittelee kuolemaa, tyhjyyttä ja hiljaisuutta sekä valokuvan meditatiivisuutta. Olen kuvannut muotokuvia zen-meditaatiota pitkään harjoittaneesta miehestä, joka sairastaa parantumatonta sairautta. Kuvat ovat saaneet vaikutteita zen-buddhalaisuudesta, ikebanasta ja perinteisestä japanilaisesta maalaustaiteesta. Olen käsitellyt hiljaisuutta ja kuolemaa aiemmissakin töissäni, joten aihe tuli hyvin luontevasti tavattuani kuvaamani henkilön. Myös zen tuli elämääni kyseisen miehen kautta. Kokonaisuus on rakentunut hitaasti ajan kuluessa, se on ikään kuin vain tapahtunut.
Millainen prosessi kuolemansairaan kuvaaminen oli taiteilijan näkökulmasta?
Sana kuolemansairas kuulostaa tosi raffilta. En osaa oikein ajatella sitä niin. Nämä kuvat ovat syntyneet yli kolmen vuoden aikana, koko ajan ei voi olla kuolemansairas, elämä on tässä joka päivä. Olen puhunutkin kuoleman varjosta zenin valossa. Kuvaamani mies on valossaan hyvin erityinen. Hän sanoo lähes joka päivä, täysin sitä tarkoittaen: ”Asiat ovat hyvällä mallilla”. Olen oppinut häneltä hyvin paljon.
Enkä osaa ajatella myöskään taiteilijan näkökulmaa, vain ihmisen, kanssaeläjän. Sairaus tai kuolema eivät ole minulle uusia asioita, niiden kohtaaminen tai ajattelu ei pelota minua, mutta vahvoja tunteita ne tietenkin herättävät. Herkkyyttä ja myötätuntoa tarvitaan, ja kunnioitusta. Vastuun ja eettisyyden vaade on ehdoton.
Kerro jotakin kansikuvaksemme valikoituneesta työstäsi.
Työ on yksi suosikeistani. ”Kurjet”, vuodelta 2015 on melankolinen työ muuttavista kurjista. Kurki on japanilaisessa maalaustaiteessa hyvin perinteinen aihe. Työ syntyi niin, kun taas kerran olin onnistunut nujertamaan huonekasvini. En saata kuitenkaan heittää niitä pois, sillä ne ovat haikeita ja kauniita. Muuttaessani aloin tutkia kasvia kevätvalossa ja löysin kurjet. Ne ovat edelleen työhuoneellani Alepan pussissa.
Mitä sinulla on työn alla juuri nyt?
Vastaushetkellä on mielessä edelleen tällä viikolla avautuva näyttely ja nimeämisasiat. Viimetippa on just se mehukkain hetki, kun kaikki tiivistyy ja intuitio toimii parhaiten. Aion jatkaa tämän kokonaisuuden parissa, mutta mielessä on kyllä jo seuraavakin sarja, tosin sekään ei kauaksi puustaan putoa, samojen teemojen kanssa pyöritään. Huomenna toivon, että olisi valmista ja ehdin tekemään zendolle ikebanaa. Se on hurjan kiehtovaa, vaikka teenkin ihan yksinkertaisia juttuja. Ikebanaa onkin luvassa lähiaikoina enemmänkin.
Entä miltä näyttää vuosi 2017 kokonaisuudessaan?
Pieniä hetkiä kerrallaan, eteenpäin toivottavasti pääosin. Olen huono suunnittelemaan pitkälle. Loppuvuodesta 2017 pidän näyttelyn Galleria Huudossa Helsingissä. Uskon ja toivon, että vuosi pitää sisällään rakkautta, läsnäoloa ja myötätuntoa. Niitä aina tarvitaan.
Kiitos, Leena!
Leenan näyttely Marraskuu on esillä Valokuvakeskus Nykyajassa 7.–30.1.
Kuva: Kimmo Metsäranta
Leena Ylä-Lyly: Kurjet
