Moi, Khid! Sua on tituleerattu viime aikoina mediassa älykköräppäriksi, eikä ihme: tuot suomalaiseen rap-genreen syvää, intertekstuaalista lyriikkaa, joka uupuu valtavirtarapista. Mitä olet itse mieltä älykkötittelistä?
Onhan tuo vähän kiusaannuttava termi ja huvittava sen takia, ettei muistakaan genreistä ole poimittu samalla tavalla mitään älymystön edustajia. Katson asiaa hieman kieroon senkin takia, että musiikin ja älykkyyden heijastaminen toisiinsa tuntuu jonkinlaiselta sosiaalisten paineiden luomalta ilmiöltä, jossa omasta musiikkimausta tehdään niin persoonasidonnaista, että musiikin viihde- ja taidearvo kokee vain helvetillisen inflaation. Sitten riidellään klubin tanssilattialla siitä, saako tuo kolmas henkilö tykätä teknosta kun ei ole edes arkkitehti.
Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla selitys sille logiikalle, jolle kyseinen titteli on pohjautunut. Jos ajatellaan vaikka artistia, joka puhuttelee platinamyyntien verran ihmisiä, niin puhuuko hän kuitenkin typeriä silloin, kun osalla ihmisistä ei ole samaistumispintaa hänen sanoituksiinsa?
Tuore albumisi Ohi julkaistiin kuun alussa (8.4.2016). Toimitus pureskeli erityisesti ”Ikkuna”-biisiä. Se on tuotannollisesti tasokas – mutta hitto, et kyllä päästä kuulijaa helpolla! Haluatko musiikillasi havahduttaa, antaa oivalluksia vai haastaa? Tai ajatteletko musiikkiasi edes “epätaiteilijamaisesti” kuulijoiden / kuluttajien kautta?
En ainakaan hae mitään itsetarkoituksellista vaikeutta. Ajattelen asian niin, ettei musiikki – tai ylipäätään mikään taide – voi kuolla siihen, jos sen mukana ei välttämättä toimiteta käyttöohjeita. Jos ajatellaan teosta, olkoon se sitten biisi tai taulu, joka noudattaa tiukasti genrensä koodistoa, niin helposti sitä päädytään arvioimaan ainoastaan edustamansa suuntauksen normiston pohjalta. Koen, että se johtaa ummehtuneeseen ajatusmaailmaan, jossa räppibiisi voi olla vain räppibiisi eikä yleismaailmallinen osa käsitettä, jota musiikiksi kutsumme.
Hyvä esimerkki tästä on nimenomaan tuo “Ikkuna”-biisi, josta olen saanut paljon palautetta kuinka rumpujen puuttuminen ärsyttää ihmisiä. Jos arvioinnin yläotsikkona toimii rap-musiikki ja sen säännöt, niin tottakai mun biisille on vaikea löytää paikka siitä käsitekartalta, kun kappaleesta puuttuu oleellisia tuntomerkkejä, jotka sen kartan mukaan biisissä ”pitäisi” olla.
Pohdin musiikkiani kyllä myös kuulijoiden kautta, mutta en näe, että siitä olisi lopulta kauheasti hyötyä. Ei ole hajuakaan, mitä ihmiset haluavat, eikä se tieto välttämättä auttaisikaan, kun en itsekään tiedä kuin yksi levy kerrallaan. Se mitä lopulta toivon on, että ihmiset jaksaisivat kiinnostua musiikistani jatkossakin!
Miksi synkkyys kiehtoo Ohi-albumissa enemmän kuin valo? Vai onko albumin säkkipimeys vain mielikuva?
Tämä on mielenkiintoinen kysymys, sillä itse en nähnyt tekeväni synkkää albumia. Sanoituksieni puolella sanoisin siellä piilevän paljonkin valoa, mutta se ikävä kyllä usein tuntuu jäävän huomiotta, mikäli musiikissa on tummat sävyt. Tuntuu siltä, että jos huumori tuodaan synkkään maailmaan, niin se jää helposti huomaamatta, mutta jos esimerkiksi kuolema tapahtuu komedialeffassa, niin kenenkään pelko ei herää. Tottakai toteutuksessa piilee se suurin onnistumisprosentti, ja yleinen vire määrittää paljolti vastaanottajan mielentilaa, mutta kun eletään myös maailmassa, jossa kaikki musiikki on jo tehty, niin pelivaraa jää enää vain nyanssieroille. Karrikoidusti, usein puhutaan vain synkästä ja iloisesta, mutta itseäni kiinnostaa niiden välistä löytyvä alue, joka on vaikeampi määrittää noista ääripäistä katsottuna.
Se mitä tavoittelin albumilla, oli myös tietynlainen tunteettomuus, jonka koetin heijastaa äänimaiseman kliinisyyden kautta. Levyltä puuttuu tietty orgaanisten instrumenttien lämpö, ja halusin levyn kuulostavan kokonaisuudessaan enemmän tietokoneelta kuin ihmiseltä. Ehkä se pimeys on jonkinlaista mekaanisuutta ja toimii mielikuvana etäisyydelle.
Teet musiikkia mm. Paperi T:n, Eevil Stöön ja Tuuttimörön kanssa. Kaikki ovat erittäin tuttuja hahmoja Tampereen rap-faneille. Mikä on sun mielestäsi Khidin omaleimaisin juttu, joka erottaa (hyvässä tai pahassa) sut muun muassa edellä mainituista artisteista?
Konkreettisin ero lienee tuotantoni. Tuuttimörkö tietysti tekee myös omat biittinsä, mutta lopulta aika erilaisella estetiikalla ja täysin omalla näkemyksellä. On vaikea itse määrittää tarkasti, mikä minut erottaa kolmesta mainitusta, mutta sanoisin, että se liittyy suureen arvostukseen heitä kohtaan, joka aktiivisesti muistuttaa itseäni tekemään ajatustyötä oman musiikkini suhteen. Heidän tekemisensä ovat sellaisia, joista vaikutun ja opin uusia katsontatapoja, mutta löydän myös omat heikkouteni.
Nyt kun tässä mietin, niin väitän että suurin – joskin henkilötason ero – on se, että muistan jokaisen kolmen artistin kaikkien biisien sanat ulkoa, toisin kuin he minun.
Sitten Tampereesta. Kalle Kinos on viime vuosina kantanut paikallista suomirap-kuninkaan kruunua, tosin Kinoskin on siirtynyt PK-seudulle, joten Tampere ei voi enää ratsastaa hänen rap-saavutuksillaan. Kenet sä nostaisit ansiokkaaksi tamperelaiseksi rap-artistiksi ja miksi?
Vastaan Nuera. Ei taida olla se kaikista ajankohtaisin, mutta ilman kyseistä bändiä Excelissä piirretystä suomalaisen räpin legendapiirakasta puuttuisi todella iso slaissi.
Lopuksi vielä: Esiinnyt tulevana lauantaina Loud Silents Festivalilla, jossa tuotat äänimaailman Metropolis-mykkäelokuvaklassikoon. Kerro vähän, miten päädyit mukaan projektiin ja millaisia fiiliksiä sulla siitä on. Millainen suhde sulla ylipäätään on elokuvaan taidemuotona?
Päädyin mukaan pyynnöstä. Ottivat Loud Silentsista yhteyttä ja kysyivät, olisinko kiinnostunut moisesta, johon pelokkaana vastasin kyllä. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt vastaavaa, ja ensimmäinen ajatus olikin se, osaisinko edes säveltää liikkuvan kuvan päälle. Tuntuu siisteimmältä projektilta, jota olen tähän mennessä saanut tehdä!
Jos vertaan leffoja suhteessa kaikenlaiseen taiteeseen, niin elokuva on asia, jossa pystyn sietämään huonoakin sellaista paljon paremmin kuin kaikessa muussa. Kuten varmasti monilla, itselläni on tiettyjä hetkiä, kun haluan katsoa paskan leffan, mutta en keksi tilannetta, jolloin haluaisin kuunnella jonkun huonon biisin. Kai suhteeni on jonkinlainen viiva popcornista henkisiin maanjäristyksiin.
Kiitos, Khid!
Kuva: Joonas Josefsson
