(In English below)
Madridista Suomeen kotiutunut, ihanaa intoa puhkuva taiteilija rakastaa Tamperetta. Hän suhtautuu taiteen tekemiseen intohimoisesti ja pyrkii kohti ymmärrystä, ja kun taide koskettaa, hän tuntee löytäneensä leikkikaverin.
Moi, Kemê! Kerro vähän itsestäsi. Miten olet päätynyt Suomeen?
Muistan olleeni niin surullinen ja turhautunut Espanjan tilanteeseen, että melkein romahdin. Päätin lähdöstäni Suomeen vain kuukautta ennen saapumistani. Luulen, että näiden tapahtumien välillä oli jonkinlainen synkronisiteetti, ne olivat tietynlainen yhteensattuma. Muistan, että viimeinen kimmoke oli se, kun kumppanini antoi minulle Kalevalan (suomeksi ja espanjaksi). Munien symboliikka oli tuolloin minulle eräänlainen pakkomielle, tein paljon erityisesti kultaisia munia, ja mitä löysinkään kirjan alusta? Ison kultaisen munan! Se oli kuin kutsu.
Tietysti tuloni syynä oli myös se, että täällä oli paljon käytännön mahdollisuuksia ja suomalaiset kontaktini olivat aina sanoneet, että sopeutuisin tänne. Lopulta kuitenkin kyse oli siitä, että seurasin sydäntäni. Täällä sain nauttia metsistä, lumesta, jäästä ja järvistä ensi kertaa elämässäni, mutta totta puhuakseni Madridin vaihtaminen pieneen kylään 54 kilometrin päähän Tampereesta oli suuri muutos.
Olen äskettäin muuttanut Tampereelta Helsinkiin, missä aion asua jonkin aikaa. Minulla on siellä joitakin projekteja, mutta todennäköisesti muutan takaisin Tampereelle, sillä rakastan tätä kaupunkia.
Teet installaatioita, musiikkia ja performanssitaidetta mutta pääsääntöisesti valokuvaat. Miten olet päätynyt valokuvauksen pariin?
Nuorempana tein sarjakuvia, fanzineja, kirjoitin, maalasin, kokeilin jopa graafista suunnittelua parin vuoden ajan, mutta jos jokin taidemuoto on minulle kieli, niin valokuvaus on äidinkieleni, sillä sen avulla kykenin ensi kertaa kommunikoimaan niin kuin tahdoin, mutta myös siksi, että minua kiehtoi sen mahdollisuudet itsemme ja todellisuutemme rakentamisen työvälineenä. Minulle valokuvaus on jotakin taianomaista! Se on rehellisiä valheita, valkoisia ruutuja jotka odottavat projektioitamme, uudelleen luomisen ja uudelleen rakentamisen mahdollisuus, peili jolla on silmät.
Elämme visuaalisessa kulttuurissa, mutta en käsittänyt miten huonosti se otetaan opetuksessamme huomioon ennen kuin aloin itse opiskella valokuvausta. Riippumatta siitä, teenkö performansseja, musiikkia, installaatioita tai niiden hybridejä, valokuvauksella ja sen myötä oppimillani asioilla on aina suuri merkitys kaikessa, mitä teen ja miten sen teen.
Mitä haluat taiteellasi sanoa?
Haluan puhua monista asioista, mutta lopulta on ennemminkin kyse siitä, että tahdon oppia monia asioita, tunnen tarvetta syventyä, se on kuin pakkomielle. Jokainen kysymys johtaa minut seuraavan äärelle, kaikki mitä opin itsestäni saa minut ymmärtämään muita paremmin, ja päin vastoin. Minun kohdallani elämä ja taide ruokkivat toisiaan, joten olen innoissani, kun todella saan yhteyden johonkuhun taiteeni kautta, olen kuin lapsi, joka viimein löytää leikkikaverin. Meidän ei tarvitse pitää samoista asioista tai olla samaa mieltä (minusta ei tarvitse pitää, eikä siitä mitä teen, eikä kanssani tarvitse olla samaa mieltä), mutta jokaisen tulee kehittyä, ja se edellyttää oppimista. Haluan siis tehdä loputtomasti kysymyksiä, jotta ihmiset poistuisivat mukavuusalueeltaan (edes joskus), esittäisivät kysymyksiä itselleen, leikkisivät, tutkisivat ja kokeilisivat, vain siten voimme saavuttaa ymmärrystä.
Mikä sinua inspiroi? Mistä saat ideasi?
Kysymys saa minut tuntemaan itseni jälleen taidekoulun opiskelijaksi. Yksi opettajista pyysi meitä tuomaan mukanamme kolme innoittavaa esikuvaa, ja minä tein kollaasin Carl Jungista, Claude Cahunista ja David Bowiesta. Valinta oli kyllä vaikea.
Yksinolo luonnossa saa minut aina näkemään asiat selvemmin. Muita luovuuttani ruokkivia asioita ovat humanistisen psykologian teosten ja tieteiskirjallisuuden lukeminen, historiallisten dokumenttien ja Rupaul’s Drag Racen katseleminen sekä musiikin kuunteleminen. Mutta koska työskentelen omasta elämästäni käsin, minulle tapahtuneet asiat ja minua ympäröivät ihmiset kuitenkin toimivat useimmiten sytyttiminä.
Mitä ajattelet suomalaisesta taidekentästä? Miten se vertautuu Espanjan taideskeneen?
Minusta on hassua, että kun olen Espanjassa, monet taiteilijat puhuvat kuinka paljon paremmin asiat ovat Suomessa, ja kun juttelen suomalaisten taiteilijoiden kanssa täällä, tapahtuu päin vastoin.
Molemmissa maissa on meneillään myllerryksiä, mikä synnyttää paljon mielenkiintoista taidetta. En ole asunut Suomessa tarpeeksi kauan, mutta minusta tuntuu, että Suomessa on helpompi saada kunnioitusta taiteilijana, kaikki vaikuttaa reilummalta, mutta toisaalta byrokratia voi olla ihan hullua ja monet ihmiset, myös taiteilijat, ovat yhä melko konservatiivisia.
Yleisesti ottaen en kannata täällä käytössä olevaa taidealan työntekijöiden järjestelmää, se on vanhainaikainen ja toimimaton, mutta taidekentän riippumaton haara on tehnyt kotiläksynsä ja siitä on tulossa todella vahva. Kaikkialla syntyy uusia, mahtavia, oma-aloitteisia projekteja. Tekijät eivät puhu liikaa, vaan he toimivat, sellainen on tulevaisuutta.
Tiedämme, että sinulla avautuu näyttely Hirvitalolla tänä viikonloppuna. Kerro vähän siitä.
Projektinäyttelyni on muuntuvainen riippuen paikasta, sillä se täytyy sovittaa kuhunkin fyysiseen tilaan, mutta koska “The Lucid Room” on vain yksi huone talossa, joka me olemme, sen esille paneminen oikeaan taloon synnyttää täydellisen metaforan.
Viimeisen vuoden aikana Hirvitalon porukka on saanut oloni tuntumaan siltä, kuin olisin jälleen kotona, joten olen hyvin iloinen siitä, että saan näyttelyn Hirvitaloon paikan kymmenvuotisjuhlana. “Hirven” ovet ovat avoinna kaikille, joilla on hyviä ideoita ja tahtoa kehittää niitä. Haluan rohkaista ihmisiä tutustumaan paikkaan – tulkaa siis käymään ja kokemaan se!
Minkä muun parissa työskentelet tällä hetkellä?
Tällä hetkellä työn alla on monia projekteja, joista yksi käsittelee rakkautta, vähän imelän mautonta, eikö? Minä yritän olla olematta sitä, hah hah! Yksi toinen projekti on eräänlainen kehitystarina minua erityisesti kiinnostavasta aiheesta, muuntumisesta.
Henkilökohtaisten projektieni lisäksi olen tänne tulostani saakka työskennellyt Taide on Arte -projektissa. Se on Suomessa toimiville, espanjaa puhuville (suomalaisille, eteläamerikkalaisille ja espanjalaisille) suunnattu foorumi. Minä ja kollegani Ana Parra olemme tosi iloisia projektin saamasta vastaanotosta, ja meillä on tulossa tapahtumia myös Tampereelle!
Lopuksi, mikä Tampereessa erityisesti kutkuttelee sinua?
Monetkin asiat! Saarissa käyminen ystävien kanssa pienellä veneellä, raikas videotaide ja lyhytelokuvat, joita näkee esimerkiksi Galleria Katkossa, Perfo!:n järjestämät performanssitapahtumat, monikielisten runoilijoiden salaiset jälleennäkemiset, jopa kulttuuritoimen ihmiset tuovat tarjolle uudenlaisia mahdollisuuksia. Kaikesta tästä huolimatta, yksi lempiasioistani Tampereella on nautiskella kahvia ja leivonnaisia Kauppahallissa.
Kiitos, Kemê!
Kemên taiteeseen voit tutustua naisen kotisivuilla sekä tietysti paikan päällä Hirvitalolla 8.5. asti – näyttely aukeaa lauantaina Hirvitalon synttärijuhlien yhteydessä.
Kuva: Mats Karlsson
KEMÊ’S INTERVIEW IN ENGLISH
Kemê, an artist full of delightful enthusiasm, moved from Madrid to Finland and is now in love with Tampere. She’s passionate about making art and aims toward greater understanding. Once she connects to someone through her art, she feels like she has found someone to play with.
Tell us a little about yourself. How did you end up in Finland?
I remember that I was so sad and frustrated about the situation in Spain that I was almost collapsing. I decided to come to Finland just one month before I came here and I think that it was an act of synchronicity, or coincidence if you prefer. I remember that the last stimulus came when one day my partner gave me a copy of Kalevala (in Finnish and Spanish). I was pretty much obsessed with the eggs as a symbol at the time, and I was making a lot of eggs, especially golden one – and what did I find just at the beginning of the book? A big golden egg! It was almost like an invitation.
Of course the fact that there were also more practical opportunities here, and my Finnish contacts always told me that I would fit in here. In the end I just followed my heart. Here I got to enjoy the forest, snow, ice and lakes for the first time in my life, but I’m not going to lie, the change of living in Madrid and then moving to live in a village 54 km from Tampere was huge.
Recently I moved from Tampere to Helsinki where I will be living for a while. I have some projects there, but I will probably move back to Tampere, I’m in love with this city.
You do performances, installations and music but mostly you photograph. How did you get into photography?
When I was much younger, I made comics, fanzines, I wrote, painted, even tried graphic design for a couple of years, but if any art form is a language for me, photography is my mother tongue because it was with it that I was completely capable of communicating myself for the first time, but also because I was fascinated by its capacities as a tool in the construction of ourselves and our reality. For me photography is magical! It’s honest lies, white screens waiting for our projections, the possibility of re-creation, re-construction, mirrors with eyes.
We are living in a visual culture but I didn’t realize how bad the education we get about it is until I started to study photography. No matter whether I make performances, music, installations, or hybridization, photography and what I have learned thought it will always have a huge weight on what I do and how I do it.
What do you want to say with your art?
I want to speak about many things but, at the end, it is more about the fact that I want to learn many things, I feel a need to go deeper, like an obsession, every question I make leads me to another one, every thing I learn about “me” makes me understand more about others, and vice versa. In my case, life and art feed each other, so when I can really connect with someone through my art, it is very exciting, I’m like a kid who finally finds a friend to play with.
We don’t need to like the same things or agree on everything (you don’t have to like me or what I do or agree with me) but each of us needs to evolve, and for it, we need to learn, so to make endless questions, that’s what I want, people leaving their comfort zone (at least sometimes), asking questions, playing, exploring, only in this way will we produce understanding.
What inspires you? Where do you get your ideas?
This question makes me feel like I’m back at art school. One teacher once asked us to bring to class three inspirational idols and I went with a collage of Carl Jung, Claude Cahun and David Bowie, but the choice was very difficult.
To be alone in the nature always helps me see things clearly. Other things that make me feel more creative are reading humanistic psychology and sci-fi, watching historical documentaries and Rupaul’s Drag Race and listening to music. But because I work from my life, what has happened to me and those who surround me are usually the trigger.
What do you think of the Finnish art scene? How does it compare to the art scene in Spain?
I find it funny that when I am in Spain, many artists talk to me about how much better the things are in Finland, and when I speak with Finnish artists, the opposite happens. Both countries are going through turbulent times which provokes a large amount of interesting art.
I haven’t lived here long enough but I have the feeling that, in Finland, it is easier to obtain respect as an artist, everything looks more fair, but on the other hand, the bureaucracy can be crazy and many people, artists alike, are still quite square-minded.
Generally, I don’t support the system for art workers here, it is out-of-date, not working, but the independent sector of the art field has done their homework and is getting really strong. You can discover new amazing initiatives everywhere. They don’t speak too much, they do things, that’s the future.
We know that you have an exhibition opening at Hirvitalo this weekend. Tell us a little bit about that.
The project exhibition is changing depending on the place because it needs to be adapted to the physical space, but because “the lucid room” is just one room inside of the house that we are, to exhibit it in a real house creates the perfect metaphor.
Over the past year, the Hirvitalo crew have made me feel at home again, so I am very happy about having an exhibition there on their 10th anniversary. The doors of “Hirvi” are open to everyone with good ideas and the will to develop them. I would like to encourage the people to know more about the place, so just come and discover it!
What else are you working on now?
I have different projects going on at the moment. One of them is about Love, sounds cheesy, doesn’t it? I’m trying not to be though, hah hah. Another one is an evolution of one of the things that fascinates me more, transformation.
But besides my personal work, one thing that I have been working on since I came is the platform called Taide on Arte for Spanish speaking artists in Finland (Finns, Latin Americans and Spaniards). Me and my colleague Ana Parra are very happy with the reception that the project has gotten, and we will have some future events in Tampere!
Lastly, what do you find particularly intriguing in Tampere?
Many things! Visiting the islands in a little boat with good friends, fresh video art and short films, such as shown at Katko Gallery, performance events such as those organized by Perfo!, secret reunions of multilingual poets, even the people from the cultural office are putting new opportunities on the table. But still, for me, to be in Tampere and enjoy a cup of coffee and a pastry at Kauppahalli is one of my favorites things.
Thank you, Kemê!
Get to know Kemê’s art on her homepage or on location at Hirvitalo until 8 May – her exhibition opens on Saturday when the place is celebrating its birthday!
Photo: Mats Karlsson
