Graafinen suunnittelija ja muun muassa musiikkivideoita tekevä Juuso Aalto sai ensikosketuksen alaan askartelemalla omia kansia VHS-leffakopioihinsa. Intohimoisesti ja pelottomasti tekemiseensä edelleen suhtautuvalla filminikkarilla on monta rautaa tulessa. Lue haastattelusta lisää Juuson taustoista, töistä ja tulevaisuuden suunnitelmista.
Moi, Juuso! Olet graafinen suunnittelija ja itse oppinut elävän kuvan ekspertti. Mikä sinut on ajanut näille visuaalisille aloille?
Moi vaan! Äitini on työskennellyt aikoinaan YLE:n TV2:ssa ja myöhemmin tehnyt työuransa Kotkan kaupunginteatterissa, joten taide ja kulttuuri ovat olleet mukana lapsesta asti. Mikään ei ole sen jännittävämpää kuin lapsena seikkailla teatterin lavasteissa ja tietenkin päästä katsomaan kaikki mahdollinen näytöstarjonta. Isäni, joka on nyt eläkkeellä oleva luokanopettaja, on ollut aina hyvin kannustava harrastuksissani. Olen kotoisin Keravalta, ja siellä kävin miltei kymmenen vuotta kuvataidekoulun sarjakuvakurssia.
Graafisen alan opiskelu alkoi huomaamattomasti jo nuorena, kun leffojen VHS-kopioihin piti itse taiteilla kannet elokuva-alan lehdistä kuvia leikkaamalla ja liimaamalla. Muistan, kuinka Katso-lehti julkaisi valmiita kansia kuvineen ja teksteineen, mutta ne tuntuivat liian helpoilta, varsinkin kun halusin omat tekstit takakanteen.
Myös videohommiin ajauduin kuin varkain, ja kun Tapani Kansalainen oli julkaisemassa esikoisalbumiaan, hän kysyi, osaanko tehdä musiikkivideoita. Vastasin: ”En, mutta tehdään silti.” Fanaattisena leffaintoilijana ymmärsin videokuvauksen perusteet, tekniikat ja tarinankerronnan rakenteet. Ensimmäistä musiikkivideota varten piti lainata kaikki tavarat: kamera, raksalamput, puvut, lavasteet ja tilat. Peruukki taisi olla ainut, joka ostettiin videota varten.
Ammattimaisen editoinnin olin oppinut kuin tilauksesta edellisenä syksynä, erään dokumenttielokuvan jälkituotannossa. Elokuvan ohjaaja / kuvaaja / leikkaaja Mikko Enqvist sairasti tautia, joka hitaasti rappeutti hänen silmiään, ja editointivaiheessa hän oli jo niin pahasti menettänyt näkökykynsä, että tarvitsi toisen kaverin editointiin. Siinä sitten pari kuukautta kaksin editointiin. Kun itse siinä opettelin editoinnin alkeita, niin kaveri opasti uskomattomalla ammattitaidolla. ”Siinä oikeassa yläkulmassa sen ja sen painikkeen välissä on se ja se painike, joka tekee sitä ja sitä.” Opetus oli – sanoisin – intensiivistä, kuin vanhoissa samuraielokuvissa: mestari ja oppipoika. ”Use the force, Luke”. ”Let go, Luke”. HAHAH!
Videopuolella olet tosiaan tehnyt muun muassa musiikkivideoita monille eri artisteille. Mikä musiikkivideoiden tekemisessä on hienointa?
Kuten kaikessa elokuvatuotannossa: illuusioiden luominen.
Itse henkilökohtaisesti käsittelen jokaista tekstiä kuin käsikirjoitusta. Vaikka joka ikistä sanaa ei tarvitse kuvata tai videon tarina voi poiketa aika lailla tekstin aiheesta, niin koetan aina saada tarinankerrontaa videoihin. Tarinankerronta taas antaa enemmän mahdollisuuksia illuusioiden luomiseen kuin niin sanottu perinteinen musiikkivideo.
Toinen asia on ryhmätyöskentely. Olen ollut sen verran onnekkaassa asemassa, että olemme pystyneet tuottamaan aika-ajoin isojakin tuotantoja, jotka ovat mahdollistaneet eri alan taiteilijoiden yhteen tulemisen ja yhdessä tekemisen. On ollut tanssijoita, tulitaiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä, lavastajia, puvustajia, maskeeraajia ja omassa porukassa kuvaajaa, valaisijaa ja tuottajaa niin, että hulinaa on välillä ja paljon.
Yksi tuoreimmista töistäsi on dokumenttielokuva edesmenneestä räppäri Edorfista. Kerro vähän Edorf – jälki olemassaolosta -dokkarista ja sen synnystä.
Kun Eki sai ensimmäinen diagnoosin sairaudestaan, hän alkoi tyttöystävänsä Janitan kanssa tallettaa tunteitaan videopäiväkirjaan. Kun Eki myöhemmin sai toisen diagnoosin, jossa hänelle annettiin vain vuosi elinaikaa, hän otti minuun yhteyttä. Hän kertoi tilanteensa ja sanoi, että hän haluaa kertoa tarinansa. Sovimme haastatteluista ja Hobo News- ja Edorf -levyjen nauhoitussessioiden kuvaamisesta. Dokkari koostuukin näistä kolmesta osasta: videopäiväkirjoista, haastattelusta ja levytyssessioista.
Ekin matkassa oli aina helppo olla, avoin seuramies kun oli, eikä hän lannistunut missään tilanteessa, vaikka välillä luonnollisesti väsyttikin tai hoidot tekivät miehen toisinaan kipeäksi. Ilo musiikkiin, ystäviin ja perheeseen olivat Ekin päällimmäiset prioriteetit aina, eikä se muuttunut sairastamisen aikana. Hän ei vaipunut murheen alhoon tai epätoivoon. Lääkärit ja hoitohenkilökunta tekivät sen, mitä heidän piti tehdä, ja Eki teki sitä, mitä hänen mielestään piti vielä tehdä.
Dokumentti sai ensi-iltansa Edorfin postuumisti julkaistun Varjojen piiri -albumin juhlistamistilaisuudessa lokakuussa. Millaisen vastaanoton se sai?
Tunteikkaan, pohjimmiltaan positiivisen ja rehellisen.
Nämä olivatkin ne kolme aihetta, jotka halusin kertoa, ja näitä kaikkia Eki oli. Kun aloin purkamaan Ekin videopäiväkirjaa, niin tiesin heti, että tämä tulee kolahtamaan ja lujaa, sillä vaikka kuinka kokenut ja etevä ohjaaja ja kuvaaja istuu kameran toisella puolella, ei sitä henkilökohtaisuutta voi saada siirrettyä henkilöltä toiselle samalla tavoin kuin se siirtyy tilanteessa, jossa Eki itse asettaa kameran eteensä ja alkaa kertoa tunteistaan.
Ekin tarinan halusin pitää ehdottoman rehellisenä, eikä sen muokkaaminen johonkin dramatisointiin olisi edes onnistunutkaan pelkästään jo siitä syystä, että Eki oli niin avoin persoona ja jokainen, joka hänet tunsi, olisi huomannut pienenkin värittämisen elokuvassa. Eikä sellainen olisi ollut kunnioittavaa ketään kohtaa.
Missä dokumentin voi seuraavaksi nähdä?
Näytöksiä kaavaillaan marraskuulle Helsinkiin ja Tampereelle. DVD- ja nettijulkaisut ovat tulossa, ja toivottavasti elokuva kiinnostaisi tv-kanaviakin. Näytöksistä ja muusta tiedotetaan heti, kun on tarkkaa tietoa. Seuratkaa Edorf-sivua, niin pysytte mukana.
Millaisia juttuja sinulla on tällä hetkellä työn alla tai suunnitteilla?
Tre-Funk III:n kosminen avaruussaaga saa jatkoa, ja siinä on kunnon tekemisen meininki. Konsepti tuo paljon eri taiteilijoita pyörimään vortexiin, jonka Hannibal, 6Mäki ja Haamu ovat saaneet aikaiseksi. Myös vanha aisapari pääsee taas vauhtiin, kun Tapani Kansalainen tuuppaa uutta levyä piakkoin pihalle ja videoita ollaan tekemässä. Isommat hommat pidetään visusti under wraps.
Kerro vielä lopuksi, mikä on parasta Tampereella juuri nyt.
Valoviikot. Kuivaamo. Viita 1949. Ja se, että Näsijärvessä saa taas käydä ihan rauhassa uimassa.
Kiitos, Juuso!
Juuson töihin voit tutustua verkossa täällä: http://aaltokuvia.pp.fi/Aaltokuvia/intro.html Facebook-sivu puolestaan löytyy täältä: https://www.facebook.com/aaltokuvia/
