Kuvataiteilija Hanna-Riikka Heikkilä tahtoo juuri nyt maalata makkaroita ja ananaksia. Ja ostaisi Wolfgang Laibin siitepölyteoksen jos voittaisi lotossa.
Hanna-Riikka, maalauksissasi on usein vaaleanpunaista, lintuja, puita – ja makkaroita. Mitä on tematiikkasi takana? Miten olet löytänyt oman tyylisi?
Olen piirtänyt ja maalannut aina, pienestä tytöstä lähtien. Oma kädenjälki on muuttunut vuosien aikana, kuten myös värimaailma. Tällä hetkellä vaaleanpunainen eri muodoissaan viehättää. Toisaalta sen rinnalla myös synkät ja murretut sävyt ovat kiinnostavia. Tematiikkakin on vaihdellut töissäni paljon, nyt on tarve maalata makkaroita ja ananaksia. Huumorista ammennan töihini paljon, mutta sen rinnalla tai takana on usein vakavampiakin teemoja. Lintu ilmestyi maalauksiini söpöyttämään niitä. Makkara ja ananas taas tuomaan kontrastia ja huumoria. Töissäni kohtaavat raskaus ja keveys, suomalaisuus ja tropiikki. Ehkä myös feminiinsyys ja maskuliinisuuskin.
Miten työsi syntyvät? Mistä saat inspiraation, miten kauan yhden maalauksen tekemiseen menee ja mistä tietää, milloin on valmista?
Aloitan työni valitsemalla värisävyn maalauksen pohjalle. Sitten alan vain maalata. En koskaan tee luonnoksia, vaan annan maalausprosessin johdattaa eteenpäin. Alussa minulla voi olla jokin suunnitelma lopputuloksen suhteen, mutta usein se muuttuu matkan varrella paljonkin. Inspiraatiota saan kaikesta ympärillä olevasta; katumuodista, ihmisistä, esineistä, väriyhdistelmistä, eletystä elämästä. Koska minulla on kaksi pientä lasta, en voi odotella inspiraation saapumista luokseni – usein se tulee tekemisen lomassa, kun vaan ryhtyy hommiin. Ja se, milloin maalaus on valmis, sitä on vaikea eritellä. Sen vain tietää. Usein haluan, että maalaukseen jää jokin inhimillinen kohta, virhe, joka jää häiritsemään minua.
Onko jokin töistäsi oma suosikkisi?
Usein ne työt, joiden tekemisen aikana olen löytänyt jotain itselleni uudenlaista ilmaisutapaa, ovat niitä sen hetken suosikkeja. On kiinnostavaa löytää uusia siveltimen jälkiä, uusia väriyhdistelmiä, jotain sellaista, mitä en ole ennen tehnyt.
Kysyimme taannoin kollegaltasi Aino Louhelta, millaista taidetta hänellä on kotonaan. Kysytäänpä sinulta siis samaa?
Minulla on omien töideni lisäksi jonkin verran kollegoiden sekä ystävieni teoksia seinällä; Hannamari Matikaisen ja Olli Marttilan grafiikkaa, Katri Monosen, Sami Korkiakosken, Meri Westlinin, Aino Louhen ja Heli Hoffrénin maalauksia. Ja lasteni tekemiä teoksia myös.
Jos raha ei olisi este, minkä taideteoksen maailmassa haluaisit omaksesi?
Varmaankin jonkin Wolfgang Laibin siitepölystä tehdyn teoksen. Silloin minulla olisi varmaan varaa myös isoon kotiin, jossa olisi erityinen tila pitää sitä esillä.
Miltä näyttää kuvataiteilijan tulevaisuus?
Kuvataiteilijana joutuu tekemään usein muutakin työtä kuvantekemisen ohessa. Se ei ole välttämättä huono asia, jos sille tärkeimmälle, eli kuvan tekemisellekin jää riittävästi aikaa. Kuvataiteilijoita kannattaisi käyttää enemmän apuna esimerkiksi visuaalisina konsultoijina ja heidän kokemuksiaan ja taitoaan pitäisi hyödyntää laajemmin. Kuvataide on paljon muutakin kuin gallerioissa tapahtuvaa toimintaa.
Ja vielä viimeiseksi: mikä sinua innostaa Tampereella juuri nyt?
Tällä hetkellä Pyynikin trikoo on erityisen inspiroiva paikka lähellä keskustaa ja luonnonsuojelualuetta. Täällä jaan myös ihanan työhuoneeni kuvataiteilija Aino Louhen kanssa. Vielä kun tänne rantautuisi jokin hyvä kahvila tai lounaspaikka, niin täydellisyyttä hipoisi!
Kiitos, Hanna-Riikka!
