Moi Elise. Kerro, mitä teet työksesi ja mitä harrastat.
Kuvaan kahdeksatta vuotta ammatikseni mainos- ja lehtikuvia. Olen todella onnellinen, että vuosien puurtamisella olen päässyt tekemään sitä, mitä rakastan. Siksi kuvaan myös vauhtilajeja, joista olen ollut kiinnostunut nuoresta pitäen. Moni laji onkin tullut tutuksi: skeittaus, bmx, roadracing. Olen oikeastaan aina lähtenyt kavereiden mukana kokeilemaan erilaisia lajeja. Tällä hetkellä lähinnä sydäntä on alamäkipyöräily ja lautailu. Niiden lisäksi treenaan ahkerasti salilla.
Extreme-lajit ovat totisesti nimensä veroisia. Kerro mitä sinulle tapahtui puoli vuotta sitten?
Maaliskuun viimeisenä päivänä olin ajamassa moottorikelkalla Juupavaaran laskettelurinteessä. Tulin turkasen liian kovaa hyppyriin ja seuraamukset olivat tylyt: molemmista jaloista lähti tunto eikä kipua voinut edes kuvailla. Tiesin sillä hetkellä, että nyt meni selkä. Palokunta tuli ensimmäiseksi paikalle ja totesi, että nyt pitää odotella ambulanssia. Pojat pitivät mua paikallani ja peittelivät ,etten saisi kylmää. Kun ambulanssi saapui, niin alkoi pohdinta, miten mut saataisiin alas rinteestä, jonne autot eivät pääse. Sain runsaan kipulääkityksen, sen jälkeen tuettiin ranka ja mua alettiin siirtää moottorikelkalla vedettävässä ahkiossa. Reippaan ambulanssikyydin jälkeen ensiavussa olikin jo henkilöstö vastassa. Vaatteet leikattiin päältä ja otettiin röntgenkuvat. Mut nukutettiin saman tien. Herätyksen jälkeen lääkäri tuli kertomaan, että magneettikuvat on otettu ja siirrymme mahdollisimman pian leikkaukseen. Itse olin niin kuutamolla, etten oikein tajunnut koko asiaa. Lannerangassa selkäytimessä oli sirpaleita, samoin rintarangassa. Herättyäni seuraavana päivänä nukutuksesta tajusin, että tilanne ei ole kovin hyvä. Oikeassa jalassa ei ollut tuntoa lainkaan ja vasenkin oli todella heikko. Mitään en saanut itse liikuteltua.
Siitä alkoi työ, joka jatkuu edelleen. Ensimmäinen viikko kului ortopedisella osastolla, josta siirryin neurologiselle.
Joku puhuisi kohdallasi ihmeparantumisesta. Miten itse suhtaudut asiaan?
Ennuste ei ollut hyvä. Ensimmäisenä päivänä lääkäri kertoi, että en todennäköisesti tule enää kävelemään. Sen lisäksi alakerran toimiminen on todella epätodennäköistä. Päätin yksinkertaisesti olla ajattelematta sitä.
Vastoin kaikkia odotuksia vessassa käyminen onnistui – se oli melkein suurin pelkoni. Ystävien ja läheisten tuki sai mut vaan puskemaan eteenpäin ja sain otettua askelia foamin avulla – jos niitä lasketaan askeliksi, kun ei ollut hajuakaan missä jalat ovat.
Neurologiselle osastolle päästyäni kysyin fysioterapeutilta, mikä on ennuste mun tyyppisillä traumoilla. Hän vastasi, että yleensä ei enää kävellä ilman tukea. Sanoin, että mä kyllä vielä ajattelin ajaa pyörällä, johon fysioterapeutti vain hymyili. Treenasin niin kovaa kuin pystyin, vaikka en käytännössä saanut nukuttua kahteen viikkoon. Kolmannella viikolla otin ensimmäiset askeleet ilman tukea. Sitä fiilistä ei pysty kuvailemaan. Oli hienoa, kun pystyi yllättämään itsensä sekä fyssarin.
Aloin miettiä, pärjäisinkö avustettuna kotona, eihän kukaan halua olla sairaalassa. Sain ylipuhuttua lääkärit päästämään mut kotilomalle, mutta oli kyllä shokki huomata, kuinka avuton olin ilman neurologisen mahtavaa henkilökuntaa. Halusin lopulta kokonaan kotiin, olihan mulla tukiverkosto kunnossa.
Kuukauden kuluttua kontrollikuvista todettiin, että selkä tarvitsee toisen leikkauksen. Olin todella järkyttynyt. Muistin unettomat yöt ja hirveät hermosäryt molemmissa jaloissa. Nyt sama olisi uudestaan edessä. Onnekseni leikkaus meni hyvin, ja sairaalasta lähdin heti kun sängystä ylös pääsin. Alkoi uusi toipuminen. Kolme viikkoa meni ennen kuin alkoi tuntui, että oli jotenkin tolpillaan kipujen suhteen. Vieläkään en ole kokonaan voiton puolella. Nyt on syksy ja treeniä tehdään kovasti tulevaisuuden eteen.
Kaksi viikkoa sitten olin kontrollissa. Radiologi oikein ihmetteli, miten on mahdollista että kävelen. Kuvista nimittäin näkyy, että L2-nikama puuttuu kokonaan. Kirurgi kehui toipumista ja sanoi, että ei olisi uskonut, että kuntoudun näin hyvin. Tällä hetkellä kävely onnistuu, kerran olen kokeillut hölkätäkin. Vähän hölmöltähän se välillä tuntuu, kun oikeaa jalkaa ei hahmota.
Hyvä lihaskunto ennen tapaturmaa, toimiva ensiapu, taitava kirurgi, parhaat fyssarit sekä kaikki, jotka ovat auttaneet mua matkan varrella, selittävät kuntoutumiseni. Vielä on matkaa, mutta suunta on vain ylöspäin… vai oliko se alas?
Aiotko nousta takaisin pyörän selkään?
Todellakin, ens kesänä raidataan!
Pyörität myös omaa vaatemerkkia, Hit It Pussyä?
Ompelin jo nuorena omat lasketteluvaatteeni, koska halusin tehdä itseni näköistä. Samasta syystä lähdin suunnittelemaan sportti- ja casualvaatteita. Hit it Pussy on meidän porukan alamäkijutuista juontava iskulause, jonka tarkoitus on tsempata. Small Balls Production taas on tullut omasta lempinimestäni, Miss Small Balls – kaikkea ne kaverit keksii.
Olen juuri suunnittelemassa verkkokauppaa. Se aukeaa lokakuun alussa, ja sieltä saa aina ajan tasalla olevat gearit. Vaatteista 90 % on Limited Edition -malleja. Kun tuote loppuu, niin sitä ei tule ikinä lisää.
Kerro vielä lopuksi lukijoille vinkki, missä alamäkiajoa kannattaa harrastaa Tampereella.
Parhaat ajopaikat lähistöllä ovat Herwood Bikepark, Sappee Bikepark Pälkäneellä sekä Kalpalinna Hämeenlinnassa. Alamäkeähän voi käytännössä ajaa siellä, missä polku menee alas, jos vain jaksaa työntää pyörän ylös. Suosittelen Mustavuorta ja Horhaa.
Bonus: Haastattelimme tähän numeroon myös räppäri Petri Nygårdia. Hän halusi kysyä sinulta, montako luunmurtumaa on vuosien aikana tullut. (Lue täältä, mitä Elise kysyi Petriltä.)
Luita on tainnut mennä neljä. Sen lisäksi on tullut repeymiä, sisäinen verenvuoto ja hätäleikkaus. Ristisidekin on mennyt poikki. Yksi rajuimmista oli toinen alamäkikokeilu. Silloin keskivartalosta ja pakarasta revähti kaikki. Ei oikein ollut notkeata tuo liikkuminen.
Kiitos, Elise, haastattelusta.
- Yeah buddy, kiitos sulle!
Seuraa Eliseä Instagramissa osoitteessa http://instagram.com/misssmallballs ja Facebookissa https://www.facebook.com/smallballsproduction
