Slovakiasta Tampereelle kotiutunut palkittu kirjailija Alexandra Salmela, tai tuttavallisemmin Saša, kertoo haastattelussamme kirjailijantyöstään, lukutottumuksistaan ja työn alla olevista teoksistaan. Lisäksi hän antaa meille lukuvinkkejä ja kertoo, mistä tietää, että uudesta kaupungista on tullut koti.
Moi, Saša! Sukelletaan aluksi suoraan menneisyyteen. Miten sinusta tuli kirjailija? Mikä kirjallisuudessa kiehtoi?
Aloin kirjoittaa runoja ja tarinoita, kun opin jotenkuten kirjoittamaan. Tikkukirjaimilla sepustin ensimmäisiä tuotoksiani, muun muassa oodia vastasyntyneelle siskolleni.
Entä mikä ajoi aikanaan opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta Prahan yliopistoon?
Matkani suomen kieleen oli aika mutkikas. Itse asiassa se oli kaverini, joka minut sille tielle vei: rakkauden takia. Niinpä liftattiin Suomeen, joka oli jännittävän matkan jälkeen vähemmän jännittävä. Asuttiin kaverin vanhempien luona, ja siellä meidät opetettiin laskemaan kahteenkymmeneen. Olin siinä kuulemma heti erittäin hyvä. Siitä se alkoi.
Prahaan minut vei itsenäistymisen tarve ja seikkailunhalu. Slovakiassa ei ole opintotukijärjestelmää, ja vaikka opinnot ovatkin (edelleen) ilmaisia, kotikaupungissa opiskelevalla ei periaatteessa ole varaa muuttaa pois kotoaan. Se ei ole tapana eikä opiskelija-asuntoloihin ole asiaa kuin kaukaa tulevilla. Se sitoo kotiin. Minä halusin pois, eikä suomea ollut tuolloin mahdollista opiskella Bratislavassa. Se sopi minulle hyvin.
Kirjoitat sekä äidinkielelläsi slovakiksi että erittäin hyvin hallitsemallasi suomen kielellä. Kirjoitatko eri kielillä eri tavalla?
Kyllä. Slovakiksi kirjoittaminen on hallitumpaa, kieli on ihon alla, mikä ei anna tehdä aivan hulluja irtiottoja. Suomen syövereihin oli pakko heittäytyä pää edellä. Aluksi sallin itselleni tällaista päätöntä haahuilua kielen sisällä, mutta ajan mittaan haluaisin pyrkiä tarkempaan ilmaisuun. Pyrin siihen edelleen, rönsyilyn kautta kirkkauteen ja ytimekkyyteen.
Millainen on hyvä kirja? Millaiset tarinat sinua itseäsi kiehtovat?
Hyvässä kirjassa ei ole välttämättä tarinaa lainkaan. Pidän kielestä ja rytmistä, mutta luen enimmäkseen proosaa. Nautin pienistä absurdeista yksityiskohdista, odottamattomista oivalluksista.
Onko sinulla jotakin lempiteosta?
Ei yhtä ylitse muiden.
Entä mitä luet juuri nyt?
Syksyllä käänsin romaaniani Antisankari slovakkiin, ja kielen takia pyrin silloin lukemaan slovakialaista tai ainakin slovakinkielistä kirjallisuutta. Nyt kaikkialla ympärilläni lojuu viime kuukausina hamstrattuja kirjoja, ja pinoja pitäisi pikku hiljaa ruveta purkamaan. Olen juuri lukenut Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja haastattelen kirjailijaa helmikuussa Metsossa. Peter Wohllebenin Puiden salainen elämä saattaa olla seuraava.
Mitä teosta suosittelisit muille luettavaksi?
Suosittelisin lukemaan – tai ainakin kokeilemaan lukea – välillä sellaista, mikä on oman lukumukavuusalueen tuolla puolen. Jos et koskaan lue poesiaa, avaa umpimähkään runokirja ja lue runo. Lue naiskirjailijaa, lue afrikkalaista, lue klassikko. Mielenmaisemat avartuvat.
Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla? Milloin lukijat voivat odottaa saavansa sinulta uutta proosaa käsiinsä?
Viimeistelen lastenkirjaa Mielikutitusystävä ja aloittelen seuraavaa romaaniani, kaksiosaista Eriparitarinaa. Siinä teos menee keskeltä rikki niin, että vaihtuu genre, kieli, tyyli, tarina sekä hahmot. Vuosi 2019 voisi olla realistinen.
Kerro vielä lopuksi, millaisena nykyinen kotikaupunkisi sinulle näyttäytyy. Mikä Tampereella on parasta juuri nyt?
Kaupunki on tullut sen verran läheiseksi, kodiksi, että näen enimmäkseen sen ärsyttäviä piirteitä. Liikennejärjestelyt lähinnä naurattavat, salaisten paikkojen hävittäminen surettaa. Erityisesti huolestuttaa Eteläpuiston kohtalo, mutta Tulenkantajien kirjakaupan toisenlaiset torstait ynnä muut luentosarjat ja luistelukentät ilahduttavat ja kirjasto on hyvä aina!
Kiitos, Saša!
